Millä lihaksilla reissuun?

Harvoin hymyilyttää

Harvoin hymyilyttää

Kymmenisen vuotta olen pyöräilyä harrastanut. Pitkiä matkoja sellaiset kahdeksan vuotta. Alussa lisäys oli 100 km vuodessa pisimpään kerta-ajomatkaan. 400 km oli pitkään maksimimatka. 600 km tuntui utopialta, mutta sekin tuli ajettu kahteen mieheen joskus 2009-10 nurkilla.

200km olen ajanut kuukausittain yli neljän vuoden ajan alle 13,5 tunnin. Talvella itkun kanssa, mutta kuitenkin. Jokainen ajo on ollut enemmän tai vähemmän epätoivoisen tuskainen. Vuosittainen 300km alkukevään brevet on ehkä kaikkien ikävin matka. Se ei vain suju. Nykyään 400km ja 600km menevät ilman suurempia jälkimasennuksia, vaikka niilläkin matkan aikana keskeyttäminen on alituisesti mielessä.

Kaksi viikkoa sitten ajoin yksin 600km ja koska se oli myös karsinta PBP:hen päätin ilmoittautua, koska muuten sen ajon kärsimykset olisvat olleet turhia.

Kevään brevet-sarjan ja kuukausittaisen 200km ajon lisäksi en aja, kuin viikonloppuisin sellaisia 40-60km munkkikahviajoja. Lisäksi lähes joka viikko kerran viikossa tunnin äijä-pilates. Siinäpä ne ”harjoittelut” ovat. Tämäpä vähän harmittaa, kun sitten ajaessa tulee seinä aika äkkiä vastaan. Mutta enpä enempään kykene / viitsi.

Kategoria(t): Maantiepyöräily, Pitkänmatkanpyöräily Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

89 + = 99